Ihmisten ja ympäristön hyvinvointi on talouskasvua ja työllisyyttä tärkeämpää
Pitkään on opetettu, että talouden tulee kasvaa 2–3 prosenttia joka vuosi, jotta työttömyys ei kääntyisi nousuun. Työttömyys on uhka hyvinvointiyhteiskunnalle: työttömyyden lisääntyessä verotulot eivät riitä terveydenhuollon, sosiaalipalveluiden, koulutuksen ja muiden yhteiskunnan tarjoamien palveluiden ylläpitämiseen. Työttömyys on uhka myös yksilölle: työtön voi esimerkiksi syrjäytyä tai jäädä köyhyysloukkuun. Työllisyyden näkökulmasta talouskasvu vaikuttaakin väistämättömältä tavoitteelta.
Edellä esitetty päättelyketju voidaan kuitenkin asettaa kriittiseen tarkasteluun useista näkökulmista. Päättelyketjun ehkä keskeisin sokea piste on, että kaikkea palkkatyötä pidetään niin yhteiskunnan kuin yksilönkin näkökulmasta yhtä arvokkaana – kunhan valtio ja kunnat vain saavat verotuloja ja ihmisillä on töitä. Kaikki palkkatyö ei kuitenkaan ole yhteiskunnan ja yksilön näkökulmasta yhtä arvokasta. Samalla mielekästä tekemistä ja arvokasta elämää on myös palkkatyön ulkopuolella (EVAn arvo- ja asennetutkimus 2010; Gorz 1999).
Kaikella tekemisellä – palkallisella ja palkattomalla – on positiivisia ja negatiivisia suoria ja epäsuoria hyvinvointivaikutuksia. Ongelma on se, että suuri osa näistä vaikutuksista ei näy valtiolle ja kunnille kertyvissä verotuloissa eikä yksilötasolla maksetuissa palkoissa. Palkkatyö voi tuottaa pahoinvointiakin sekä yhteiskunnalle että yksilölle.
Toisaalta mielekäs tekeminen ei aina saa motivaatiotaan palkasta (Deci & Ryan 2007). Suomessa on viisi miljoonaa käsiparia – ja globaalisti meitä on seitsemän miljardia. Talouskasvu ja raha eivät yksin motivoi näiden käsiparien hyvinvointityötä. Potentiaalinen hyvinvointityö, jota teknologia voi avustaa vain tiettyyn pisteeseen asti, ei siis pohjimmiltaan ole kiinni talouskasvusta, vaan siitä, miten ihmiset motivoituvat tekemään yksilön ja yhteiskunnan kannalta mielekkäitä töitä. Toisaalta talouskasvun pakko voi ohjata käsiparit monenlaiseen arvottomaan tai arvoa tuhoavaankin tekemiseen (esimerkiksi liiallinen työnteko ja työperäinen stressi sekä näistä nousevan ahdistuksen paikkaaminen ympäristöä kuormittavalla shoppailulla).
Keskeinen havainto on sekin, että talouskasvu ei ole kohdentunut tasa-arvoisesti Suomessa eikä globaalisti. Kasvun rippeet eivät ole valuneet kaikille. Monet tekevät mielekästä työtä, mutta monien muiden työ on alipalkattua ja epämielekästä. Rakenteellista työttömyyttäkään ei ole kyetty poistamaan: väitetään, että metallimies ei voi tehdä sydänkirurgin töitä, eikä päinvastoin. Järkevillä valinnoilla voimme kuitenkin tukea sekä työllisten että työttömien uuden oppimista ja kouluttautumista aloille, joilla hyvinvointivaikutukset ovat sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta suurimmat. Samoin me kaikki voimme tehdä monenlaista arvokasta työtä lyhyemmälläkin oppimäärällä: esimerkiksi vanhusten hyvinvoinnin tai luonnonsuojelun parissa.
Yllä esitetyn kritiikin valossa 2–3 prosentin talouskasvutavoitteen perustelu ”työllistämistavoitteella” tai ”verotulojen ja hyvinvointivaltion turvaamisella” on mieletön ilman, että samalla tarkastellaan palkkatyön suoria ja epäsuoria hyvinvointivaikutuksia. Työn yhteiskunnallinen merkitys on löydettävä uudelleen (Gorz 1999).
Timo Järvensivu
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori, degrowth.fi -blogin perustaja ja Suomen Akatemian rahoittama hyvinvointipalvelujen ja verkostojohtamisen tutkija Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.
Lähteet
Deci, E. L. & R. M. Ryan (2007) “Facilitating Optimal Motivation and Psychological Well-being Across Life’s Domains”. Canadian Psychology, 49(1), 14–23.
EVA:n arvo- ja asennetutkimus 2010: Työelämän kulttuurivallankumous. http://www.eva.fi
Gorz, A. (1999) Reclaiming work: Beyond the wage-based society. Polity Press, Cambridge.
Sosiaalipolitiikan ja degrowth-keskustelun liitto
Suomalainen sosiaalipolitiikka on pyrkinyt sekä turvaamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta että edistämään talouskasvua ja yleistä materiaalisen elintason nousua. Sosiaaliset tulonsiirrot ja julkiset palvelut on rakennettu sen oletuksen varaan, että talous kasvaa ja “jakovaraa” riittää. Tiedossa olevat realiteetit, kuten heikentyvä huoltosuhde, tulevien eläkkeiden maksaminen ja lisääntyvä vanhustenhoidon tarve ohjaavat tavoittelemaan ylijäämäisiä valtion budjetteja. Jo nyt, kun kansainvälinen talouskriisi painoi valtion talouden miinukselle, tarvitsemme velkaa, menokuria ja veronkorotuksia. Meillä ei ole varasuunnitelmaa siitä, miten hyvinvointia turvataan, jos talous ei enää lähdekään kasvuun.
Kasvun taittuminen on siis sosiaalipoliitikkojen huoli. Toisaalta se on degrowth-liikkeen tavoite. Kun maailman väestön kulutukseen tarvitaan pian 1,5 maapallon verran luonnonvaroja (Global Footprint Network 2009), ympäristöongelmia aiheuttavan talouskasvun supistaminen on ainoa kestävä tie. Samalla suomalaisessa keskustelussa on syytä tunnustaa hyvinvointivaltiomme yhteys ympäristöongelmiin. Osana kansainvälistä ryöstötaloutta käytämme jatkuvasti muiden maiden kansalaisten elämisen edellytyksiä oman elintasomme ja hyvinvointimme nostamiseksi. Sosiaalipoliitikon on katsottava silmästä silmään ympäristötieteen tutkimustuloksia, jotka osoittavat luonnonvarojen kulutuksen lisääntyneen BKT:n kasvun myötä ja näiden irtikytkennän olevan toistaiseksi vain tyhjä lupaus.
Sosiaalipolitiikan tavoitteena on kohtuullisen elintason ja ihmisten hyvinvoinnin turvaaminen. Kun ymmärretään ihmisten hyvinvoinnin riippuvuus luonnonympäristön tilasta, on sosiaalipoliitikkojen huolena luonnollisesti myös maapallon biokapasiteetin suojeleminen nykyisten ja tulevien sukupolvien hyvinvoinnin turvaksi. Siksi sosiaalipolitiikassa tarvitaan varasuunnitelmaa, joka ei perustu talouskasvun tavoitteluun. Varasuunnitelman tulee ratkaista kysymys siitä, minkälainen olisi ekologisesti kestävä hyvinvointivaltio.
Toisaalta degrowth-keskustelussa korostetaan luonnonvarojen kulutuksen globaalia uudelleenjakoa ja globaalin talouden sääntelyä. Tavoitteena on turvata kaikille ihmisille riittävät elämän edellytykset ilman ekologisesti kestämätöntä talouskasvua. Tällöin ei pidä unohtaa sosiaalista näkökulmaa. Nykyisen markkinatalouden tuotantoa ja kulutusta ei tule vähentää hallitsemattomasti, sillä talouskasvun tavoittelusta luopumisen ilmeisenä uhkana on sosiaalisen eriarvoisuuden kärjistyminen. Kasvutaloudesta kohtuutalouteen siirtyminen tulee tehdä sosiaalisesti kestävästi niin, että huolehditaan kaikkien väestöryhmien kohtuullisen elintason turvaamisesta. Sosiaalipolitiikka voi tarjota välineitä muutoksen mahdollistavien sosiaalisten rakenteiden kehittämiseksi.
Käytännössä tämä voisi tarkoittaa sitä, että resursseja jaetaan uudelleen niin, että eri yhteiskuntaryhmät lähenevät toisiaan sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Käytännöt voisivat tarkoittaa nykyisen, julkisen hyvinvointivaltion supistamista ja samalla kuitenkin ihmisten toimintamahdollisuuksien laajentamista. Ilman, että korostetaan uusliberaaliin tapaan yksilön vastuuta, voidaan myös tukea yksilöiden ja yhteisöjen omaa apua, itseorganisoitumista, voimaantumista ja tätä kautta ennalta ehkäistä sosiaalisia ongelmia. Tämä edellyttää sitä, että vakavasti kysytään esimerkiksi, minkälaista asuntopolitiikkaa talouskasvun tavoittelusta luopuneessa yhteiskunnassa tarvitaan. Miten työn ja toimeentulon yhteys ratkaistaan? Miten sosiaalivakuutus rahoitetaan ja minkälaiset tulonsiirtojen tasot ovat riittäviä? Miten sosiaalipalvelut tuotetaan? Miten eläkkeet rahoitetaan?
Degrowth-keskustelu ja sosiaalipolitiikka tarvitsevat siis toisiaan.
Tuuli Hirvilammi
Kirjoittaja toimii tutkijana Kelassa.
Lähteet
Global Footprint Network, National Footprint Accounts, 2009 edition.