Luonnonvarojen ylikulutus, finanssikriisi ja globaali epätasa-arvo pakottavat tarkastelemaan taloutta uusin silmin: Viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana maailman talous on tuplaantunut[1], mutta samalla on ylitetty maapallon ekologisen kantokyvyn rajat[2]. Tällä hetkellä ihmiskunnan  ekologinen jalanjälki on noin neljänneksen suurempi kuin pitäisi[3], ja yli puolet ekosysteemipalveluista kuten makeasta vedestä ja kalakannoista ovat kestämättömän käytön kohteina[4]. Samaan aikaan viidennes maapallon väestöstä ansaitsee yhä vain kaksi prosenttia globaalista tulokertymästä. Ja jos kaikki maapallolla vuosisadan puolivälissä elävät yhdeksän miljardia ihmistä eläisivät yhtä vauraasti kuin OECD-maiden asukkaat tänään, talouden pitäisi olla 15 kertaa nykyistä suurempi[5]. On perusteltua kysyä, pitäisikö kasvuun perustuva talousmallimme vaihtaa johonkin kestävämpään. Vastuu uusien yhteiskunnallisten mallien kehittämisestä on vaurailla mailla ja siten myös Suomella.

Haasteen anatomia

1) Tarvitaan tilaa talouden kasvupakolta. Nykyinen talousjärjestelmä perustuu kasvupakkojen kehälle. Kehä lähtee liikkeelle pääoman tuottopakosta ja jatkuu talouden kasvupakkona, kilpailussa menestymispakkona, kulutuksen lisäämispakkona ja palkkojen nousupakkona[6]. Pakonomainen suhtautuminen talouskasvuun syö poliittista tilaa ratkaista aikamme muita yhteiskunnallisia haasteita. Tämä tila tarvitaan, jotta ympäristö- ja oikeudenmukaisuuskysymysten poliittinen painoarvo saadaan vastaamaan niiden merkitystä maailman ja myös Suomen tulevaisuudelle. Lisäksi on pohdittava sitä, voidaanko ympäristö- ja hyvinvointihaasteiden ratkaisu ylipäänsä yhdistää talouden jatkuvaan kasvuun.

2) Ilmastokriisi on haaste taloudelle. Sternin raportin[7] ohella on esitetty useita analyyseja[8] siitä, että teollisuusmaissa voidaan vähentää kasvihuonekaasupäästöjä radikaalistikin siten, että talous samalla kasvaa. Green New Deal -ajattelussa tavoitellaan samaan aikaan sekä talouskriisin ratkaisua että ympäristötavoitteita.[9] Toisaalta esimerkiksi New Economics Foundation (NEF) on laskenut, että talouden hiili-intensiteetin pitäisi laskea 95 prosenttia vuoteen 2050 mennessä, mikäli ilmastonmuutos halutaan pitää kurissa, ja talous kasvaa kolmen prosentin vuosivauhtia. NEF päättelee, ettei kasvutavoitetta voi enää sovittaa yhteen ilmastotavoitteen kanssa.[10]

3) Kasvu syö ekotehokkuuden hyödyt. Ympäristöperustaisen kasvuhuolen taustalla on kokemus siitä, ettei ekotehokkuus ole taannut luonnonvarojen käytön pysymistä ympäristön kantokyvyn rajoissa.[11] Itse asiassa Jevonsin paradoksin mukaan jonkin resurssin käytön tehostuminen johtaa keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä tämän resurssin käytön lisääntymiseen eikä niinkään vähentymiseen.[12] Tämä paljon tutkittu rebound-ilmiö on todennettu erityisesti energiataloudessa lukuisin esimerkein.[13] Vaikka moottoriajoneuvojen polttoainetekniikka on kehittynyt, liikennemäärät ovat lisääntyneet Yhdysvalloissa huomattavasti.[14] Palvelu- ja immateriaalitalouteen on liitetty runsaasti ympäristötoiveita. Ne vähentävät materian kulutusta kuitenkin vain hieman.[15] Palvelut ovat pikemminkin uusia kasvavia kulutuksen alueita, ja niiden osuus kotimaisista ympäristövaikutuksista on noin 40 prosenttia.[16] Suhteellista irtikytkentää talouden ja ympäristövaikutusten välillä on kyllä tapahtunut, ja esimerkiksi yhden dollarin tuottamiseen tarvittavan energian määrä on laskenut kolmanneksella viimeksi kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana. Toimeliaisuuden määrän lisääntyminen on kuitenkin syönyt ekotehokkuusedut, ja vuoden 1990 jälkeen maapallon energiankäyttöön liittyvät päästöt ovat lisääntyneet 40 prosenttia. Jos ympäristöhaasteisiin halutaan vastata, muutoksen on oltava kokonaisvaltainen: toimeliaisuuden laadun ohella on tarkasteltava myös sen määrää.

4) Vaurauden ja onnellisuuden kytkös on vajavainen. Nykyinen talousmalli ei ole onnistunut poistamaan äärimmäistä köyhyyttä maailmasta.[17] Samalla monet indikaattorit osoittavat, että vaikka maiden vaurauden ja hyvinvoinnin välillä on jonkinlainen yhteys, korrelaatio on vain osittainen. Esimerkiksi Costa Rica on maa, joka on onnistunut tuottamaan kansalaisilleen maailman eniten onnellisia vuosia – vain neljäsosalla Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta. Ylipäänsä tulot ja tyytyväisyys korreloivat parhaiten kaikkein matalimman bkt:n maissa.[18] Esimerkiksi Yhdysvalloissa keskimääräiset tulot ovat viimeksi kuluneen 50 vuoden aikana tuplaantuneet, mutta ihmisten onnellisuus on pysynyt samalla tasolla.[19]

5) Meiltä puuttuu B-suunnitelma. Finanssikriisi osoitti globaalin talousjärjestelmän haavoittuvuuden. Ylipäänsä taloudellisia kasvukausia ovat seuranneet myös Suomessa melko tasaisin väliajoin toistuvat laskukaudet, jolloin työttömyys ja valtion valtion velka ovat kasvaneet. Näihin notkahduksiin on reagoitu palauttamalla talous mahdollisimman pian takaisin kasvu-uralle. Mutta mitä jos elvyttäminen ei onnistukaan tai talouden kasvattaminen ei ole mahdollista ilman, että ympäristön vaarantaminen ja globaali epäoikeudenmukaisuus lisääntyvät? Esimerkiksi Antti Tanskasen johtama kasvutyöryhmä[20] ei ole pohtinut tällaista mahdollisuutta. Kuitenkin työryhmän väliraportissa[21] todetaan, että väestön vanheneminen saattaa johtaa kasvun hidastumiseen tulevaisuudessa. Mitä sitten tehdään?

Kohti ratkaisun ydintä

6) Tarvitaan uutta makrotalousteoriaa. Tim Jackson[22] toteaa, että jo taloustieteen oppi-isä John Stuart Mill tunnusti tarpeen päästä kasvuttoman talouden aikaan, jolloin ihmiset voisivat keskittää voimavaransa muihin kuin taloudellisiin seikkoihin. Silti meillä ei ole vieläkään makrotaloudellista mallia talouden peruselementtien muutoksista hallitun talouslaskun oloissa. Poikkeuksen muodostavat Peter Victorin[23] Kanadalle laatimat skenaariot, joissa muun muassa työttömyyden ja köyhyyden puolittaminen onnistuvat samalla, kun talouden kasvu jäähdytetään 25 vuoden kuluessa. Keskeisiä keinoja ovat investointien siirto yksityisistä julkisiin hyödykkeisiin sekä palkkatyöhön käytettyjen tuntien vähentäminen ja tasaisempi jakaminen.

7) Luodaan merkityksellisiä mittareita. B-suunnitelmaa ja sitä tukevia makrotaloudellisia malleja tarvitaan ennen kaikkea siksi, että elämässä ja politiikassa voitaisiin keskittyä olennaiseen. Talouskasvu ei saa olla pakkopaita, johon on suostuttava hintaan mihin hyvänsä. Vastaavasti talouden laskemisesta ei kannata tehdä uutta fetissiä. Yhteiskunnallista kehitystä keskeisimmin ohjaavat mittarit on vaihdettava sellaisiin, jotka todella kertovat jotakin olennaista ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnista. Tarve talouden toiminnan ja kehityksen mittariston laajentamiselle on tunnustettu hyvin laajasti myös maailman johtavien ekonomistien[24] ja Euroopan unionin[25] toimesta. Kehityksen erilaisia osatekijöitä huomioivia mittareita ovat esimerkiksi aidon kehityksen indikaattori (GPI)[26] ja Happy Planet Index (HPI)[27].

8 ) Talous on sovitettava ympäristön rajoihin. Ekosysteemien kantokyvyn kunnioittaminen tarkoittaa rajoja paitsi päästöille myös luonnonvarojen käytölle. Uusiutumattomien luonnonvarojen osalta maailmanlaajuisten käyttökiintiöiden tulisi laskea pitkällä aikavälillä lähelle nollaa, kun taas uusiutuvien luonnonvarojen hyödyntämiselle pitäisi määritellä kestävä taso. Ympäristön kantokyvyn raameissa toimivaa taloutta ohjaillaan sisällyttämällä tuotteiden ja palveluiden ympäristövaikutukset niiden hintoihin esimerkiksi verotuksella ja ympäristölle haitallisia tukia poistamalla. Rahatalousjärjestelmää voidaan täydentää esimerkiksi henkilökohtaisten päästökiintiöiden järjestelmällä, jota on jo kehitetty laajasti Iso-Britanniassa.[28]

9) Laitetaan tasa-arvoiset yhteisöt kukoistamaan. Useat mittarit osoittavat, että tasaisempi tulonjako edistää yhteiskunnallista vakautta, hyvinvointia ja kestävyyttä.[29] Suomessa tavoitetta voitaisiin edistää tulevaisuudessa esimerkiksi perustulolla. Vaurautta on jaettava tasaisemmin myös globaalisti. Kyse on muun muassa reilummista kauppasäännöistä, kehitysmaiden pääomapaon estämisestä sekä koulutuksen ja mikrolainojen tukemista.

10) Luodaan rehevä toimeliaisuuden aluskasvillisuus – myös talousjärjestelmän ulkopuolella. Kestävä talous on liian moninainen, jotta sen voisi siististi mallintaa paperille ja ottaa sitten käyttöön.[30] Yritysten, osuuskuntien ja vaihtopiirien ruohonjuuritasoa on vaalittava ympäristön kantokyvyn määräämissä rajoissa. Ei ole kuitenkaan syytä antaa talouden merkitysjärjestelmän hiipiä kaikkialle ympäristön ja ihmiskunnan hyvinvoinnin osa-alueille.[31] Kestävän talouden mahdollisuuksia ja rajoja on syytä kehittää eteenpäin kokeilemalla.